Hei. Tunsin tänään

itseni ääliöksi. En tuijottanut sinua tien yli kuin stalkkeri. Se johtui huonosta näöstäni, tajusin sen olevan sinä vain hetki ennen kuin nostit kätesi vilkutukseen. 

Olemme nähneet sattumalta aika monta kertaa viime päivinä. Turhan monta kertaa minun mielenterveyttäni ajatellen. Onneksi kuitenkin vain ohimennen, en tiedä olisiko minulle pelkkää piinaa istua kanssasi samassa kahvilan pöydässä ja yrittää jutella luontevasti. Pysähtymättä tuijottamaan hymyäsi, menemättä sekaisin kauneudestasi ja olla haaveilematta ystävällisyytesi tähden. Tuntematta tuskaa.  

Olenkin alkanut ajattelemaan, että ystävyys ja kaveeraus ihastumisen kohteen kanssa on aikamoinen utopia. Epänormaali yhtälö.  Järjetöntä toiveunta. Ehkä se toimii myöhemmin, mutta ei nyt. Toisaalta, luulisi, että sinun seurassasi oleminen joka päivä voisi saada minut näkemään sinut neutraalimmin, ihastus voisi haaleta ja väljähtyä kun sinuun tottuisi? 

Mutta, koska ei ole kovinkaan todennäköistä, että niin kävisi (viettäisimme säännöllisesti tulevaisuudessa paljon aikaa keskenämme. Ja se saisi minut suhtautumaan sinuun kuin kaveriin, toivomatta enää sen enempää), niin tyydyn välttelemään tilanteita jossa näkisin sinua paljon, harkitsen edelleen fb-tilisi blokkaamista ja toivon että näin saisin sinut vihdoin pyyhittyä mielestäni, siirrettyä  haikeaksi muistoksi jonnekin mieleni perukoille.

Satunnaisia kohtaamisia

Osa 1: Oot sä kyllä aika ihana. En mä sille mitään voi. Ja miksi edes yrittäisin sitä kieltää. Sun näkemisestä tulee hyvälle tuulelle. Ehkä vähän surullisellekin, mutta enimmäkseen iloiselle. Joten nautin nyt sitten tästä satunnaisesta tapaamisesta kadulla ihan täysillä. Näin sinut. Juttelin kanssasi. Eikä eka tapaamisemme minun nolojen tunnustusten jälkeen edes ollut niin vaivaannuttava kuin olin pelännyt. Vähän tietenkin, mutta nyt se on ohi ja tehty. Ja tästä eteenpäin voidaan keskittyä  rauhassa jatkamaan kavereina olemista. Se on ihan hyvä.

  

Osa 2: En mä oikein tajua, miten voitkin olla niin kaunis ja ihana ja hymyillä niin ystävällisesti. Vähän turhankin ystävällisesti, sanoisin. Ei kavereita saa katsoa ja moikata tuolla lailla, ne kun saattaa mennä sekaisin siitä. Varsinkin näin kauniina kevätpäivinä. Ja sitten NE hymyilevät ja hymyilevät ja hymyilevät, koko kotimatkan.

Nyt kun olen toipunut

siitä lamaavasta järkytyksestä, että sain pakit. Että sinä et sittenkään, minusta. 
Niin täytyy todeta, että  oikeastaan minä olen kiitollinen sinulle. Että olit, ensimmäinen teinirakkauteni joka ei jäänyt vain kaukohaaveiluksi. Olen oppinut elämäni aikana sentään jotain. 

Sen, että mitään ei tapahdu jos mitään ei tapahdu. Turha odottaa muutoksia jos ei ole valmis toimimaan itse sen eteen. Muuttamaan tapojaan ja toimintamallejaan. Hyppäämään tuntemattomaan. Ottamaan riskin.

Ja vaikka tällä kerralla oman elämän supersankariksi ryhtymällä en saavuttanut elämäni rakkautta tai edes pientä romanssia, heilastelua, pussailua, yhtään mitään, niin silti olen sitä mieltä että se kannatti.
Ainakin seuraavan tapauksen luulisi sujuvan hiukan helpommin. Osaan ryhtyä toiveista tekoihin lyhyemmässä ajassa kuin kolmessa kuukaudessa. Ehkä.

Kiitos

vastauksestasi.

Kirjoitan aiheesta lisää kunhan olen kasannut ympäriinsä levinneen itsetuntoni palaset ympäriltäni.

Sähköpostia sydämeltäni

Haluaisin tehdä tämän helposti ja mukavasti. Tai niin helposti ja mukavasti kuin tällaisen nyt voi. Eniten haluaisin vain unohtaa koko jutun. Olla kuin sinua ei olisi koskaan ollutkaan. Vaikka kaivautua jonnekin ja nukkua kunnes olet lähtenyt pois. Tai katsoa eteenpäin, kavuta itse kevään selkään ja mennä jonnekin, kauas, jonnekin missä kukaan ei ikinä ole kuullutkaan sinusta. Missä mikään ei muistuta sinusta. Niin houkuttelevaa, lähteä sanaakaan sanomatta, taakseen katsomatta. Jättää kaikki epämääräisyys ja aloittaa alusta. Hyvin houkuttelevaa,  vaikkakin kovin epäreilua sinua kohtaan. Ja tiedänhän minä etten pystyisi unohtamaan sinua niin kauan kun välillämme on sanomattomia asioita, selittämättömiä tekoja, kysymättömiä kysymyksiä, vastauksia ilmassa leijumassa, niin ei minun auta muu kuin tehdä se. Kysyä ja kertoa.



Helpoiten ja nopeimmin asia kai hoituisi soittamalla tai sopimalla tapaaminen, jos siis olisin normaaleilla kommunikaatiotaidoilla varustettu ihminen, mutta kun en ole, niin minä päästin sisäinen nörttini irti ja lähetin sinulle sähköpostia. Minkään kirjeen kirjoittaminen ei ole ollut niin vaikeaa kuin sen. Miten yhtäkkiä kaikki voikaan sotkeutua ja kadota. Ajatukset, halut, päämäärät, toiveet, päätökset. Mutta tein sen kuitenkin. Päästäkseni vihdoin eteenpäin. Ja vaikka olen varautunut vastaukseesi, luulen tietäväni sen, niin silti tulen hermoilemaan täällä koneeni toisella puolella siihen asti kunnes saan vastauksesi. 
Joten, kirjettäsi odottaen
K

Vielä sydämeni

ei ole tajunnut. Toivon, että se osaisi ottaa mallia siitä aivojen osasta, joka  käyttäytyy järkevästi ja perustaa toimintansa loogiselle ajattelulle eikä lähde haihattelemaan yksittäisten mahdollisuuksien perään. Kuten sen, että voisit jättää osan omaisuudestasi luokseni säilöön siksi ajaksi kun olet muualla. Normaali teko, jota ihminen voi pyytää toiselta tai tarjota toiselle, kaverina. Mutta minun sekaisin oleva sydämeni saa aikaan vaikka mitä. Ainakin lupauksen siitä, että olet tulossa takaisin. Ja olet silloin yhteydessä minuun. Ja se lämmin tunne, joka tästä ajatuksesta nousee on jotain muuta kuin kaverillinen.

Mutta ehkä minä vielä opin. Olemaan kaveri. Suhtautumaan sinuun yhtä neutraalisti kuin muihinkin ystäviini. Tai enhän minä heihin toki neutraalisti suhtaudu, mutta saan heidät pysymään paikoillaan, omissa lokeroissaan joihin kuuluvat. Sinun kanssasi minun pitää vielä vähän harjoitella.

Tänään kun näin sinut, minä yritin. Ensinnäkin pitää silmäni irti sinusta. Taisit huomata ettei se oikein onnistunut. Toiseksi yritin ajatella sinua niin kuin kaveria. En onnistunut siinäkään. Ja koska tässä vaiheessa tajusin, että peli on menetetty enkä pysty keskittymään meneillään olevaan keskusteluun vaan ajattelen useimmilla tietoisuuteni säikeillä vain sinua, niin analysoin mielessäni mikä tekee sinusta niin erilaisen. Ihmeellisen. 
Onko se äänesi vai kasvojesi piirteet, tapasi nauraa, ehkäpä vaatetuksesi tai yleinen olemuksesi, mikä? Tulin siihen tulokseen, että välttämättä mikään ominaisuuksistasi ei ole ratkaisevalla tavalla erityisempi kuin muissakaan ihmisissä, mutta ehkä jokin sinun sisältäsi nouseva, luonteestasi ja sinusta kertova hehku näkyy silmissäsi ja hymyssäsi ja kaikessa,  jotenkin juuri minuun vetoavasti. 


Suo anteeksi, en saanut viime yönä unta (tai no, sinun vikasihan se oikeastaan on joten mitä tässä anteeksi pyytelemään) ja siksi olen pidäkkeetön ja heittäydyn runolliseksi ja vertaan sinua kaikkien muiden rakastuneiden ja siitä kirjoittaneiden tavoin valoon, aurinkoon, tähtiin, kuuhun, mihin vain mistä tulee mielikuva siitä kuinka huone kirkastuu kun sinä tulet sisään, kun vain näen sinut, maailma asettuu jotenkin paikoilleen, tyhjiö täyttyy jne. 
Nämä ovat varmasti sinulle tuttuja kielikuvia ja ymmärrät mitä tarkoitan.  Se, miksi näin on, jäi minulle vielä arvoitukseksi, mutta ehkä minä joku päivä keksin sen. Ja sitten kun olen keksinyt, voin tottua siihen tai antaa sen mennä ja minä kykenen taas pitämään sinut sisimmässäni sellaisessa paikassa, jossa läsnäolosi on ainoastaan mukavaa ja toivottavaa, eikä yhtään liikaa ja satuttavaa.