Vielä sydämeni

ei ole tajunnut. Toivon, että se osaisi ottaa mallia siitä aivojen osasta, joka  käyttäytyy järkevästi ja perustaa toimintansa loogiselle ajattelulle eikä lähde haihattelemaan yksittäisten mahdollisuuksien perään. Kuten sen, että voisit jättää osan omaisuudestasi luokseni säilöön siksi ajaksi kun olet muualla. Normaali teko, jota ihminen voi pyytää toiselta tai tarjota toiselle, kaverina. Mutta minun sekaisin oleva sydämeni saa aikaan vaikka mitä. Ainakin lupauksen siitä, että olet tulossa takaisin. Ja olet silloin yhteydessä minuun. Ja se lämmin tunne, joka tästä ajatuksesta nousee on jotain muuta kuin kaverillinen.

Mutta ehkä minä vielä opin. Olemaan kaveri. Suhtautumaan sinuun yhtä neutraalisti kuin muihinkin ystäviini. Tai enhän minä heihin toki neutraalisti suhtaudu, mutta saan heidät pysymään paikoillaan, omissa lokeroissaan joihin kuuluvat. Sinun kanssasi minun pitää vielä vähän harjoitella.

Tänään kun näin sinut, minä yritin. Ensinnäkin pitää silmäni irti sinusta. Taisit huomata ettei se oikein onnistunut. Toiseksi yritin ajatella sinua niin kuin kaveria. En onnistunut siinäkään. Ja koska tässä vaiheessa tajusin, että peli on menetetty enkä pysty keskittymään meneillään olevaan keskusteluun vaan ajattelen useimmilla tietoisuuteni säikeillä vain sinua, niin analysoin mielessäni mikä tekee sinusta niin erilaisen. Ihmeellisen. 
Onko se äänesi vai kasvojesi piirteet, tapasi nauraa, ehkäpä vaatetuksesi tai yleinen olemuksesi, mikä? Tulin siihen tulokseen, että välttämättä mikään ominaisuuksistasi ei ole ratkaisevalla tavalla erityisempi kuin muissakaan ihmisissä, mutta ehkä jokin sinun sisältäsi nouseva, luonteestasi ja sinusta kertova hehku näkyy silmissäsi ja hymyssäsi ja kaikessa,  jotenkin juuri minuun vetoavasti. 


Suo anteeksi, en saanut viime yönä unta (tai no, sinun vikasihan se oikeastaan on joten mitä tässä anteeksi pyytelemään) ja siksi olen pidäkkeetön ja heittäydyn runolliseksi ja vertaan sinua kaikkien muiden rakastuneiden ja siitä kirjoittaneiden tavoin valoon, aurinkoon, tähtiin, kuuhun, mihin vain mistä tulee mielikuva siitä kuinka huone kirkastuu kun sinä tulet sisään, kun vain näen sinut, maailma asettuu jotenkin paikoilleen, tyhjiö täyttyy jne. 
Nämä ovat varmasti sinulle tuttuja kielikuvia ja ymmärrät mitä tarkoitan.  Se, miksi näin on, jäi minulle vielä arvoitukseksi, mutta ehkä minä joku päivä keksin sen. Ja sitten kun olen keksinyt, voin tottua siihen tai antaa sen mennä ja minä kykenen taas pitämään sinut sisimmässäni sellaisessa paikassa, jossa läsnäolosi on ainoastaan mukavaa ja toivottavaa, eikä yhtään liikaa ja satuttavaa.

Olin päättänyt

kirjoittaa sinulle sähköpostia ja kertoa vihdoin tunteeni, koska linjani eivät kestä tätä jatkuvaa leipomista johon turhautuneisuuteni olen yrittänyt tukahduttaa. Päättänyt, että nyt otan elämäni omiin käsiini, tartun hetkeen ja muut kliseet, enkä jää tuleen makaamaan tai roiku löysässä hirressä, vaan kerrankin sanon ja kysyn jotain ihan suoraan. Tai no, melkein suoraan, kasvotusten sitä ei tule ikinä tapahtumaan.  Koska, niinkuin eräs kaverini sanoi, kuinka pahasti siinä voi käydä? Tyyppi ei ehkä ole kiinnostunut. Siinä se. Ja se siitä sitten.

Mutta. Ei minun tarvitsekaan kirjoittaa. Koska minulle selvisi tänään sinun tunteesi: niitä ei ole. Tai teoriassa voihan niitä vielä ollakin, kuumimmat ajatuksesi kohdistuvat kuitenkin johonkuhun toiseen. Etkä sinä valitettavasti ole polyamorinen. Joten se tosiaan siitä sitten. Minun sydämenikin tajuaa tämän varmasti. Ihan varmasti. Ei ehkä vähään aikaan, mutta joskus.

(Blogi ei kuitenkaan pääty tähän, koska vaikken olisikaan käsittänyt väärin niin tuskin menee kovinkaan kauaa kunnes hormonien riepottamat aivoparkani alkavat huokailla jonkun toisen ystävällisen ja kauniin olennon perään ja sitten minulla on taas paljon asiaa.)

Kertoisitko minulle

miten teet sen?
Miten pystyt jatkamaan elämääsi niin kuin ennenkin?
Noin kevyesti. Kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Kun minä. 

Keräilen tässä palasiani yrittäen edelleen ymmärtää mikä minuun iski.

Saanko nojata sinuun?

Saanko hetken levätä tässä?

Nojata sinuun.

Kun maailma tuntuu luottavan minuun

odottavan, että seison vakaana, suorassa

on mukava tietää, että on paikka missä

olla hetken suojassa.

Painajainen

Näin hänestä unta. Pitkästä aikaa. Siinä hän oli uhkaavampi kuin aikoihin. Yleensä unissani hän on vain ärsyttävä, alkamassa juomaan ja minä mietin, että hitsi, minun on lähdettävä muualle siksi aikaa tai muutettava kokonaan pois, riippuen vähän juomisen luonteesta.

Mutta nyt tilanne olikin jo päällä ja minä jumissa jossain huoneessa kahden hänen kanssaan. Eikä hän tyytynyt nauttimaan humalastaan vaan kohdisti kaiken kiukkunsa ja kaunansa minuun. Tilanne muistutti hyvin paljon niitä lukemattomia aamuöitä, joiden jälkeen mietin aina, vähän ihmetellen, että: selvisin sittenkin yhtenä kappaleena, tällä kertaa, ja että: ei koskaan enää. Eli sinänsä tuttu tilanne, olen vain nähnyt niistä unia melko harvoin ja siksi ihmetyttää että miksi nyt, miksi hän nyt seisoi edessäni ja huusi ja uhkaili ja löi?

Periaatteessa elän yhtä mielenkiintoisinta ja toiveikkuutta herättävintä aikaa elämässäni, mutta ehkä jollain tavalla tunnen olevani samalla tavalla ansassa. Omien tunteideni ja halujeni uhkaama.

Runo

Kirjoitin tämän runon kolmansien treffiemme jälkeen ja koska en pääsekään kantakahvilani Rakkausrunoiltaan ystävänpäivänä niin laitan sen tänne:

Kellun

Tiskaan astiat ja imuroin,

keskustelen kiinnostuneesti,

tarvon sohjossa kauppaan,

teen kaiken kuten aina ennenkin.

Tai siltä se näyttää.

Oikeasti

minä kellun.

Katseesi ja läsnäolosi lämmössä.

Ne ympäröivät minut kaikkialta. Kaikkialla.

Kun teen kauppalistaa,

hymyilen tuntemattomalle kiitokseksi oven avauksesta,

jonotan kirjaston lainausautomaatille,

osa minua

näkee vain kätesi asennon kahvikupin ympärillä,

muistaa sen kuinka lähellä jalkateräsi minua olikaan,

tuntee vain sen ihmeen, että

sinä.

Minusta.

Yli viikko

kun viimeksi näimme sovitusti. 8 päivää tarkalleen. Kahdeksan hyvin pitkää päivää, vaikka olenkin keksinyt kaikenlaista tekemistä ja pyrkinyt pitämään itseni toimeliaana ja ajatukseni erossa sinusta ja yhteydenottosi odottelusta. Silti en voi sille mitään, että joka kerran kun puhelin soi tai facebookissa olen saanut yksityisviestin, sydämeni hypähtää toivosta. Ja pettyy joka kerran.  

Ymmärränhän minä että sinä olet kiireinen. Opiskelet ja käyt töissä. Ja ehkä teet vielä jotain muutakin, enhän minä loppujen lopuksi edes tiedä sinusta kovinkaan paljon. Sen verran nähtävästi kuitenkin tiedän, että olen onnistunut ihastumaan sinuun. Koko runoilijan sielullani, kaikella tällä teinipoikamaisella innolla ja epävarmuudellani. Minä, joka vannoin ettei pitkään aikaan, ei ainakaan kesken prosessin, ei, huomaankin etten yhtäkkiä voikaan ajatella muuta kuin sinua.

Toivon näkeväni sinut kaikkialla, haluaisin kertoa sinulle kaiken, kysyä joka asiasta mitä mieltä sinä olet, mitä ajattelet, mitä toivot, kaipaat, haaveilet. Haluaisin tietää sinusta kaiken ja olla lähelläsi koko ajan. Tai ainakin mahdollisuuden siihen, tietää että tapaamme taas jonakin tiettynä päivänä. (Ja koska en halua vaikuttaa roikkuvalta ja epätoivoiselta niin sen sijaan että pyytäisin sinua treffeille neljättä kertaa peräkkäin, kirjoitankin tämän nettiin ja yritän jaksaa odottaa sitä hetkeä, kun sinulla on aikaa tavata)

Hei!

Kirjoitan sinulle kertoakseni kuinka mukava oli nähdä tänään sattumalta. Kun tajusin, että se olet sinä joka tulee kahvilan ovesta sisään ja kun tajusin, että tulet luokseni juttelemaan, aloin hymyilemään sisäisesti hyvin lämmintä hymyä. Se ei ole lakannut vieläkään. 

Vaikka en tiedäkään tällä hetkellä yhtään missä mennään, mitä ajattelet minusta, niin ei se mitään, sinä istuit tänään vastapäätä minua ja hymyilit. Sain nauttia jutuistasi, läsnäolostasi ja katsella sinua. Se oli mukavaa. Ja se riittää. Ja vaikka olenkin hieman pettynyt kun et ole laittanut minulle viestiä tai linkannut kuvia facebookissa tai mitään, niin ei se haittaa, sillä minä istuin kanssasi tänään kahvilla! <3 (Älä ihmettele jos tulet näkemään minut siellä tästä lähtien useammin).

Kirjoitan sinulle taas,

koska en saanut unta. Ei siksi, että olisin ajatellut sinua, minä aktiivisesti en ajattele sinua. En saanut unta muista syistä, mutta kirjoitan sinulle siksi, että sinua on kuitenkin mukavampi ajatella kuin niitä muita asioita. Nyt en pohdi sitä miksi sinusta ei kuulu mitään tai mitähän sinä meinaat ja pidätkö minusta yhtään ja että et varmaankaan pidä ainakaan tarpeeksi kun sinusta ei ole kuulunut mitään perjantain jälkeen ja nyt on jo sunnuntai.
Ei, niitä en ajattele nyt vaan sinua yleensä. 

Sinun hymyäsi. 
Miltä näytät kun katsot hieman hämilläsi minuun. Ja hymyilet. Voi, sitä hymyä voisin ajatella koko yön. Ja katsoa sitä hymyä koko päivän. Huomenna jos en nuku linja-autossa, taidankin nähdä sen vain mielessäni. Ja hymyillä itsekin. Eräs kaverini taisi viimeksi tavatessamme vähän hämmentyä kun katsoin hänen huuliaan niin pitkään. Ne muistuttavat hyvin paljon sinun huuliasi.

Mahdankohan koskaan päästä maistamaan miltä ne maistuvat, kokemaan miltä ne tuntuvat huuliani vasten? Jos en pääse, toivon että saan ainakin katsella niitä. Siis olla ystäväsi. Mutta se jää nähtäväksi. Minun tekisi mieli vielä ajatella huuliesi lisäksi muita osiasi, mutta luulen että se ja etenkin kuvitelmat jotka siitä lähtevät liikkeelle olisivat vakavana esteenä nukkumiselle, joten yritän pysytellä hiuksissasi (voi kuinka haluaisin koettaa miltä siilit kohdat tuntuvat. Ja se otsatukka jota jatkuvasti silität ja suit, saisinko minä tehdä niin, saisinko?). Tai ei, ei sekään ollut hyvä idea. Minä lukitsen nyt nämä ajatukseni sinne missä ovat ne toisetkin ja kokeilen jospa saisin kuitenkin unta.