Kirjoitan sinulle taas,

koska en saanut unta. Ei siksi, että olisin ajatellut sinua, minä aktiivisesti en ajattele sinua. En saanut unta muista syistä, mutta kirjoitan sinulle siksi, että sinua on kuitenkin mukavampi ajatella kuin niitä muita asioita. Nyt en pohdi sitä miksi sinusta ei kuulu mitään tai mitähän sinä meinaat ja pidätkö minusta yhtään ja että et varmaankaan pidä ainakaan tarpeeksi kun sinusta ei ole kuulunut mitään perjantain jälkeen ja nyt on jo sunnuntai.
Ei, niitä en ajattele nyt vaan sinua yleensä. 

Sinun hymyäsi. 
Miltä näytät kun katsot hieman hämilläsi minuun. Ja hymyilet. Voi, sitä hymyä voisin ajatella koko yön. Ja katsoa sitä hymyä koko päivän. Huomenna jos en nuku linja-autossa, taidankin nähdä sen vain mielessäni. Ja hymyillä itsekin. Eräs kaverini taisi viimeksi tavatessamme vähän hämmentyä kun katsoin hänen huuliaan niin pitkään. Ne muistuttavat hyvin paljon sinun huuliasi.

Mahdankohan koskaan päästä maistamaan miltä ne maistuvat, kokemaan miltä ne tuntuvat huuliani vasten? Jos en pääse, toivon että saan ainakin katsella niitä. Siis olla ystäväsi. Mutta se jää nähtäväksi. Minun tekisi mieli vielä ajatella huuliesi lisäksi muita osiasi, mutta luulen että se ja etenkin kuvitelmat jotka siitä lähtevät liikkeelle olisivat vakavana esteenä nukkumiselle, joten yritän pysytellä hiuksissasi (voi kuinka haluaisin koettaa miltä siilit kohdat tuntuvat. Ja se otsatukka jota jatkuvasti silität ja suit, saisinko minä tehdä niin, saisinko?). Tai ei, ei sekään ollut hyvä idea. Minä lukitsen nyt nämä ajatukseni sinne missä ovat ne toisetkin ja kokeilen jospa saisin kuitenkin unta.