Kirjoitan sinulle

kertoakseni sen kaiken mikä jäi sanomatta. Ne asiat jotka olivat katseessani, katseessasi. Ne joita en sanonut kun eksyin ajatuksissani turvallisemmille alueille; maiseman ihasteluun, syömiseen, turhanpäiväisyyksistä höpöttelyyn ja viimeksi, vain katsomaan hämilläni ja hymyilemään ja jätin kaiken vastuun sinulle. Olen pahoillani siitä. Olen pahoillani myös siitä että tämä on minulle näin vaikeaa. Juutun ajattelemaan jotain mitä pitäisi tehdä, haluaisin tehdä, enkä kykene tekemään sitä, enkä mitään muutakaan ja joudut kuljettamaan tarinaa aivan yksinäsi kun minä katoan, jumiudun paikoilleni.
En tiedä voiko sellaista ymmärtää, antaa anteeksi, en tiedä pääsenkö tästä koskaan irti, osaanko koskaan paremmin. Saanko sanottua asiat jotka haluan ja asiat joita en halua mutta, jotka on tärkeä sanoa. Kykenenkö koskaan olemaan enemmän läsnä, tarttumaan hetkeen, rikkomaan haavekuvan, pilvilinnat, kuviot, kaavat, tavat, odotukset ja vain olemaan. Minä. Katsomaan sen mitä tulee kun on sinä ja minä. Ja katsomaan sen kiireettä, pakottamatta.
Haluaisin. Yritän. 
Toivon, että jaksat odottaa. Ensin minun pitää vain oivaltaa kuinka ollaan minä. Tai ehkä minä jätän sen tulevaisuudelle. Minä vain olen. Tässä. Nyt. Saatavilla. Ja toivon että se riittää. Että voit tulla sen verran vastaan yli puolimatkan. Otat uudelleen ohjat käsiisi kun huomaat ettei minusta ole siihen ainakaan nyt. Näytät kuinka tätä tanssia tanssitaan. Kerrot askeleet, tai sen että hitot askelista ja rytmitajusta, nyt mennään. Minne vaan.