Yli viikko

kun viimeksi näimme sovitusti. 8 päivää tarkalleen. Kahdeksan hyvin pitkää päivää, vaikka olenkin keksinyt kaikenlaista tekemistä ja pyrkinyt pitämään itseni toimeliaana ja ajatukseni erossa sinusta ja yhteydenottosi odottelusta. Silti en voi sille mitään, että joka kerran kun puhelin soi tai facebookissa olen saanut yksityisviestin, sydämeni hypähtää toivosta. Ja pettyy joka kerran.  

Ymmärränhän minä että sinä olet kiireinen. Opiskelet ja käyt töissä. Ja ehkä teet vielä jotain muutakin, enhän minä loppujen lopuksi edes tiedä sinusta kovinkaan paljon. Sen verran nähtävästi kuitenkin tiedän, että olen onnistunut ihastumaan sinuun. Koko runoilijan sielullani, kaikella tällä teinipoikamaisella innolla ja epävarmuudellani. Minä, joka vannoin ettei pitkään aikaan, ei ainakaan kesken prosessin, ei, huomaankin etten yhtäkkiä voikaan ajatella muuta kuin sinua.

Toivon näkeväni sinut kaikkialla, haluaisin kertoa sinulle kaiken, kysyä joka asiasta mitä mieltä sinä olet, mitä ajattelet, mitä toivot, kaipaat, haaveilet. Haluaisin tietää sinusta kaiken ja olla lähelläsi koko ajan. Tai ainakin mahdollisuuden siihen, tietää että tapaamme taas jonakin tiettynä päivänä. (Ja koska en halua vaikuttaa roikkuvalta ja epätoivoiselta niin sen sijaan että pyytäisin sinua treffeille neljättä kertaa peräkkäin, kirjoitankin tämän nettiin ja yritän jaksaa odottaa sitä hetkeä, kun sinulla on aikaa tavata)