Satunnaisia kohtaamisia

Osa 1: Oot sä kyllä aika ihana. En mä sille mitään voi. Ja miksi edes yrittäisin sitä kieltää. Sun näkemisestä tulee hyvälle tuulelle. Ehkä vähän surullisellekin, mutta enimmäkseen iloiselle. Joten nautin nyt sitten tästä satunnaisesta tapaamisesta kadulla ihan täysillä. Näin sinut. Juttelin kanssasi. Eikä eka tapaamisemme minun nolojen tunnustusten jälkeen edes ollut niin vaivaannuttava kuin olin pelännyt. Vähän tietenkin, mutta nyt se on ohi ja tehty. Ja tästä eteenpäin voidaan keskittyä  rauhassa jatkamaan kavereina olemista. Se on ihan hyvä.

  

Osa 2: En mä oikein tajua, miten voitkin olla niin kaunis ja ihana ja hymyillä niin ystävällisesti. Vähän turhankin ystävällisesti, sanoisin. Ei kavereita saa katsoa ja moikata tuolla lailla, ne kun saattaa mennä sekaisin siitä. Varsinkin näin kauniina kevätpäivinä. Ja sitten NE hymyilevät ja hymyilevät ja hymyilevät, koko kotimatkan.

Nyt kun olen toipunut

siitä lamaavasta järkytyksestä, että sain pakit. Että sinä et sittenkään, minusta. 
Niin täytyy todeta, että  oikeastaan minä olen kiitollinen sinulle. Että olit, ensimmäinen teinirakkauteni joka ei jäänyt vain kaukohaaveiluksi. Olen oppinut elämäni aikana sentään jotain. 

Sen, että mitään ei tapahdu jos mitään ei tapahdu. Turha odottaa muutoksia jos ei ole valmis toimimaan itse sen eteen. Muuttamaan tapojaan ja toimintamallejaan. Hyppäämään tuntemattomaan. Ottamaan riskin.

Ja vaikka tällä kerralla oman elämän supersankariksi ryhtymällä en saavuttanut elämäni rakkautta tai edes pientä romanssia, heilastelua, pussailua, yhtään mitään, niin silti olen sitä mieltä että se kannatti.
Ainakin seuraavan tapauksen luulisi sujuvan hiukan helpommin. Osaan ryhtyä toiveista tekoihin lyhyemmässä ajassa kuin kolmessa kuukaudessa. Ehkä.