itseni ääliöksi. En tuijottanut sinua
tien yli kuin stalkkeri. Se johtui huonosta näöstäni, tajusin sen olevan sinä
vain hetki ennen kuin nostit kätesi vilkutukseen.
Olemme nähneet sattumalta aika monta kertaa viime päivinä.
Turhan monta kertaa minun mielenterveyttäni ajatellen. Onneksi kuitenkin vain
ohimennen, en tiedä olisiko minulle pelkkää piinaa istua kanssasi samassa
kahvilan pöydässä ja yrittää jutella luontevasti. Pysähtymättä tuijottamaan hymyäsi,
menemättä sekaisin kauneudestasi ja olla haaveilematta ystävällisyytesi tähden.
Tuntematta tuskaa.
Olenkin alkanut ajattelemaan, että ystävyys ja kaveeraus
ihastumisen kohteen kanssa on aikamoinen utopia. Epänormaali yhtälö. Järjetöntä toiveunta. Ehkä se toimii
myöhemmin, mutta ei nyt. Toisaalta, luulisi, että sinun seurassasi oleminen
joka päivä voisi saada minut näkemään sinut neutraalimmin, ihastus voisi
haaleta ja väljähtyä kun sinuun tottuisi?
Mutta, koska ei ole kovinkaan todennäköistä, että niin
kävisi (viettäisimme säännöllisesti tulevaisuudessa paljon aikaa keskenämme. Ja
se saisi minut suhtautumaan sinuun kuin kaveriin, toivomatta enää sen enempää),
niin tyydyn välttelemään tilanteita jossa näkisin sinua paljon, harkitsen
edelleen fb-tilisi blokkaamista ja toivon että näin saisin sinut vihdoin
pyyhittyä mielestäni, siirrettyä haikeaksi
muistoksi jonnekin mieleni perukoille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti