Vielä sydämeni

ei ole tajunnut. Toivon, että se osaisi ottaa mallia siitä aivojen osasta, joka  käyttäytyy järkevästi ja perustaa toimintansa loogiselle ajattelulle eikä lähde haihattelemaan yksittäisten mahdollisuuksien perään. Kuten sen, että voisit jättää osan omaisuudestasi luokseni säilöön siksi ajaksi kun olet muualla. Normaali teko, jota ihminen voi pyytää toiselta tai tarjota toiselle, kaverina. Mutta minun sekaisin oleva sydämeni saa aikaan vaikka mitä. Ainakin lupauksen siitä, että olet tulossa takaisin. Ja olet silloin yhteydessä minuun. Ja se lämmin tunne, joka tästä ajatuksesta nousee on jotain muuta kuin kaverillinen.

Mutta ehkä minä vielä opin. Olemaan kaveri. Suhtautumaan sinuun yhtä neutraalisti kuin muihinkin ystäviini. Tai enhän minä heihin toki neutraalisti suhtaudu, mutta saan heidät pysymään paikoillaan, omissa lokeroissaan joihin kuuluvat. Sinun kanssasi minun pitää vielä vähän harjoitella.

Tänään kun näin sinut, minä yritin. Ensinnäkin pitää silmäni irti sinusta. Taisit huomata ettei se oikein onnistunut. Toiseksi yritin ajatella sinua niin kuin kaveria. En onnistunut siinäkään. Ja koska tässä vaiheessa tajusin, että peli on menetetty enkä pysty keskittymään meneillään olevaan keskusteluun vaan ajattelen useimmilla tietoisuuteni säikeillä vain sinua, niin analysoin mielessäni mikä tekee sinusta niin erilaisen. Ihmeellisen. 
Onko se äänesi vai kasvojesi piirteet, tapasi nauraa, ehkäpä vaatetuksesi tai yleinen olemuksesi, mikä? Tulin siihen tulokseen, että välttämättä mikään ominaisuuksistasi ei ole ratkaisevalla tavalla erityisempi kuin muissakaan ihmisissä, mutta ehkä jokin sinun sisältäsi nouseva, luonteestasi ja sinusta kertova hehku näkyy silmissäsi ja hymyssäsi ja kaikessa,  jotenkin juuri minuun vetoavasti. 


Suo anteeksi, en saanut viime yönä unta (tai no, sinun vikasihan se oikeastaan on joten mitä tässä anteeksi pyytelemään) ja siksi olen pidäkkeetön ja heittäydyn runolliseksi ja vertaan sinua kaikkien muiden rakastuneiden ja siitä kirjoittaneiden tavoin valoon, aurinkoon, tähtiin, kuuhun, mihin vain mistä tulee mielikuva siitä kuinka huone kirkastuu kun sinä tulet sisään, kun vain näen sinut, maailma asettuu jotenkin paikoilleen, tyhjiö täyttyy jne. 
Nämä ovat varmasti sinulle tuttuja kielikuvia ja ymmärrät mitä tarkoitan.  Se, miksi näin on, jäi minulle vielä arvoitukseksi, mutta ehkä minä joku päivä keksin sen. Ja sitten kun olen keksinyt, voin tottua siihen tai antaa sen mennä ja minä kykenen taas pitämään sinut sisimmässäni sellaisessa paikassa, jossa läsnäolosi on ainoastaan mukavaa ja toivottavaa, eikä yhtään liikaa ja satuttavaa.